Lemin Pitkäkivi

Kuten jo lupailin, esittelen pari kohdetta, jotka löytyvät tuosta edellisessä postauksessa mainostetusta "Suomen 100: Geologiset kohteet" -kirjasta. Sittemmin kohteista on tullut käytyä useammallakin Vasara ry:n järjestämän Länsi-Suomen ekskursion yhteydessä.

Kotiseudullani Etelä-Karjalassa Lemin kunnassa on viisimetrinen, vaikuttava Pitkäkivi, joka tuo mieleen muun muassa Pääsiäissaarten moai-patsaat. Lohkare on suuremman rapakivilohkareen sydänosa. Rapakivet ovat ryhmä moroutuvia eli rapakalliosoraksi muuttuvia, n. 1500-1650 miljoonaa vuotta vanhoja graniitteja, jotka ovat syntyneet svekofennisen vuorenpoimutuksen jälkeen. Rapakivi on hyvin yleistä Kaakkois-Suomessa ja onkin Kymenlaakson maakuntakivi. Se on myös yksi harvoista kansainvälisistä, suomalaisista kivilajinimistä.

Yleisimmät rapakivimuunnokset ovat viborgiitti ja pyterliitti, joiden tuntomerkkinä ovat 3-8 cm:n läpimittaiset kalimaasälpäovoidit. Viborgiitissa ovoidia ympäröi muutaman millimetrin paksuinen plagioklaasikuori.

Lemin Pitkäkivi on seurausta suuremman rapakivilohkareen laatta- eli eksfoliaatiorapautumisesta - kiven reunaosat ovat irronneet rapautumisen seurauksena rakopintoja pitkin ja kaatuneet pystyyn jääneen sisäosan viereen. Kiven pinta on mororapautumisen ja tafoni- eli onkalorapautumisen muovaamaa. Irronneet lohkareet on viety lähiseudun navettojen ja kivijalkojen rakennusaineeksi.

Lohkareella on muinoin kuviteltu olevan erikoista merkitystä: sen kerrotaan olleen tietäjien käytössä, ja pääsiäisenä sen luona on käyty kuuntelemassa tulevaisuuden enteitä. Nykyään lohkare on rauhoitettu.

Suomen 100: Geologiset kohteet

Kevään lopulla mukaani tarttui Yliopiston kirjakaupasta lähes painotuore kappale 2007 ilmestyneestä kirjasta Geologiset kohteet. Kirja on ensimmäisen Karttakeskuksen Suomen 100 -kirjasarjasta, joka esittelee suomalaisia matkakohteita, ja keskittyy geologisiin muodostumiin. Kirjan on kirjoittanut maaperägeologi Aimo Kejonen.

Kirjan kohteet on valittu ympäri Suomea, ja pienenä miinuspuolena onkin ehkä se, että valitut kohteet ovat hyvin hajallaan - suurimmassa osaksi tapauksia ei kannata lähteä kiertämään useampaa kohdetta samanaikaisesti, koska välimatkaa seuraavalle lähimmälle kirjan esittämälle kohteelle voi tulla useampikin sata kilometri. Toisaalta kohteet on jaoteltu maakunnittain, eli jos matka joka tapauksessa suuntautuu jonnekin päin Suomea, on helppo tarkastaa kirjasta, onko siellä päin jotain mielenkiintoista nähtävää.

Jokaiseen kohteeseen on liitetty kartta löytöpaikasta ja muodostelman syntymisen taustatietoja ja mahdollisesti mainintoja muista vastaavista esiintymistä. GPS-harrastajien iloksi useista kohteista kerrotaan myös koordinaatit.

Itse olen ehtinyt tähän mennessä käydä katsomassa kahta kirjan esittelemää kohdetta: toinen on kotikunnassani Ylämaalla sijaitseva Pirunpesä, rapautumisluola. Toinen taas lähikunnasta Lemiltä löytyvä rapautuneen siirtolohkareen sydänosa. Näistä molemmista lisää myöhemmin.

Yleisesti ottaen kirja on mukava lisä sekä geologin että tavallisen luonnosta kiinnostuneen kotikirjastoon, josta voi valita tutustuttavia kohteita järjestelmällisemmin tai sitten vain vilkaista välillä, olisiko matkakohteen tienoilla jotain tutustumisen arvoista.

Hämähäkkejä

Juhannuksena mökillä Joutsassa törmäsin varsin vaikuttavaan otukseen. Kuten kuvasta näkyy, hämähäkillä on mittaa ainakin yli viisi senttiä jalat mukaanluettuna. Myöhemmin sain selville, että kyseessä on rantahämähäkki, Dolomedes fimbriatus, joka on suomen suurin hämähäkkilaji.

Hämähäkki oli "luistelemassa" vedessä pintajännityksen varassa samaan tapaan kuin vesimittarit. En silloin vielä tiennyt, mikä hämähäkki on kyseessä, ja ihmettelin, onko se tarkoituksella veden varassa. Noukin sen sieltä kämmenelleni - jälkeenpäin ajateltuna tämä ei tainnut olla niin hyvä idea, sillä tämän suurikokoisen hämähäkin purema on kivuliaisuudeltaan samaa luokkaa kuin ampiaisen pisto!

Rantahämähäkin tunnistaa parhaiten kahdesta valkeasta etu-ja takaruumiin reunoilla kulkevasta juovasta - tapaamallani yksilöllä juovat ovat melko kapeita eivätkä ainakaan takaruumiissa niin selvärajaisia, mutta silti hyvin näkyvissä.

Myös kaksi vuotta sitten mökkireissulla Bromarvissa törmäsin toiseen Aranea-lahkon edustajaan, ristihämähäkkiin, Araneus diadematukseen.

Ristihämähäkki on ristihämähäkkien heimon Araneidae (rantahämäkin heimo Dolomedidae, kiitohämähäkit) tunnetuin laji, parhaimmillaan lähes kahden sentin pituinen (koiraat naaraita pienempiä), ja helposti tunnistettavissa selässä olevasta valkeasta ristikuviosta. Ristihämähäkit punovat itselleen suuren pyyntiverkon, jonka keskelle ne asettuvat odottamaan saalista. Tämäkin yksikö oli rakentanut suuren verkon kuistille niin, että verkon läpimitta oli ainakin pari metriä.

Ristihämähäkit lähisukulaisineen ovat tunnetuimpia Suomessa tavatuista hämähäkkilajeja. Niiden varsinaista elinympäristöä ovat niityt ja metsät, mutta tavallisimmin niitä tai niiden verkkoja löytää rakennusten seiniltä.

Alkulause.

Tämä on blogini liittyen opiskelualaani geologiaan sekä muihin, itseäni kiinnostaviin luonnontieteisiin. Blogin tarkoitus on olla eräänlainen oppimispäiväkirja - oppiihan asioita parhaiten, kun niitä kertaa ja esittää omin sanoin. Julkisen kanavan valitsin sen takia, että muutkin ihmiset voisivat oppia kirjoituksistani ja mahdollisesti innostua ympäristötieteistä itseni lailla.